Lauantaina täällä Barcelonassa oli tapahtuma meille ulkomaalaisille. International Community Day järjestettiin Merimuseon (josta olen aiemmin kirjoittanut mm. täällä) kauniissa, korkeassa hallissa, ja tapahtuma oli tarkoitettu lähinnä juuri kaupunkiin muuttaneille ulkomaalaisille. Mm. eri kansainvälisillä kouluilla oli omat standinsa, samoin vakuutusyhtiöillä, asunnonvälitystoimistoilla, työnvälitysfirmoilla, kielikouluilla sekä erilaisilla järjestöillä. Esittelijät jakoivat innokkaasti esitteitä ja muuta materiaalia, ja lapset saivat karkkia kuukauden tarpeisiin. Kiva ja varmasti monelle tulokkaalle hyödyllinen tapahtuma, vaikka meidän perheelle täällä ei nyt uutta infoa juuri ollutkaan.
Tapahtuman jälkeen lähdimme ruotsalaiseen ravintolaan Pappa Sveniin syömään. Mukanamme oli Isosiskon puoliksi saksalainen kaveri perheineen ja Pikkusiskon puoliksi italialainen kaveri. Lihapullat näyttivät maistuvan koko lapsilaumalle ja aikuiset olisivat voineet vetää alkupalasillejä enemmänkin. Pöydässämme puhuttiin katalaania, espanjaa, englantia, saksaa ja suomea sekä muutama sana italiaa ja ruotsiakin.
Sanottuamme heipat kavereille ja lähtiessämme metrolla kotiin Isosisko oli mietteliäällä ja vähän vaisulla tuulella. ”Minusta olisi tosi kiva, jos siellä tapahtumassa olisi ollut joku Suomijuttukin, tai edes joku pohjoisjuttu. Miksei ikinä ole? Ja voisitko sä äiti perustaa tänne jonkun Suomikaupan tai -ravintolan, kun suomalainen ruoka on ihan yhtä hyvää kuin ruotsalainenkin? Suomalainen koulukin olisi varmasti tosi hyvä”.
Jos joku lukija ei tiedä, niin meidän lapsemme eivät ole asuneet päivääkään Suomessa. He ovat syntyneet ulkomailla, käyvät koulua kolmella kielellä, joista yksikään ei ole suomi, eikä heillä ole serkkuja lukuunottamatta yhtään suomalaisia ystäviä. Silti he ovat ihme kyllä kokeneet aina olevansa sataprosenttisen suomalaisia. Olemme reissanneet lasten kanssa paljon, ja heidän ehdoton suosikkikohteensa on aina, alusta saakka, ollut Suomi. Sinne he lähtevät mieluiten ja siellä he viihtyvät pitkiäkin aikoja.
Toki perheemme on ihan suomalainen ja kotikieli on suomi, mutta olin etukäteen ajatellut, että etenkin nyt teini-ikää lähestyessä kavereiden ja koulun vaikutus kasvaisi suuremmaksi ja lapset muuttuisivat jotenkin enemmän espanjalaisiksi ja alkaisivat ehkä peitellä taustaansa. Haluaisivat siis olla samanlaisia kuin kaikki muutkin ja alkaisivat kyseenalaistaa kodin oppeja, niin kuin teini-iässä usein on tapana. Vielä siitä ei ole kuitenkaan minkäänlaisia merkkejä. Koulussakin lapset puhuvat kuulemma aina keskenään suomea, ja sitä opettajat ovat useaan kertaan ihmetelleet, he kun eivät ole ikinä kuulleet, että meidän tytöt vaihtaisivat yhtään sanaa katalaaniksi, espanjaksi tai englanniksi keskenään, vaan vain suomeksi, vaikka keskustelussa olisi mukana muitakin lapsia.
Aikoinaan, lasten ollessa pieniä, luin paljon artikkeleita ulkosuomalaisuudesta ja kannoin huolta lasten identiteetin rakentumisesta ja kielitaidosta. Siitä, jäävätkö he ihan juurettomiksi ja kielipuoliksi. Ennen kuin muksut oppivat itse lukemaan, luin heille joka ikinen ilta kirjoja, aina suomeksi, kuuntelimme suomenkielisiä lauluja ja vaari lähetti Pikku Kakkosia DVD:llä. Olen pitänyt kiinni siitä, että kotona puhutaan suomea, tosin siitä ei ole juurikaan tarvinut tapella koskaan. Meillä on paljon suomenkielisiä kirjoja ja leffoja ja kotimme on sisustettukin pitkälti pohjoismaisella designillä. Meillä on todella suomalainen koti.
Tuttavapiirimme on kuitenkin ollut aina kansainvälinen ja lasten ystävät kuka mistäkin. Kielet, tavat ja kulttuurit lasten ympärillä ovat vaihtuneet tilanteen mukaan. Me aikuiset olemme yrittäneet luovia tilanteissa parhaamme mukaan, mutta lapsillemme se on aina ollut kuitenkin sitä normaalia olemista. Heille normaalia lapsuutta siis, eiväthän he muustakaan tiedä.
En tiedä, miksi olen näitä asioita pyöritellyt päässäni taas viime aikoina. Ehkä se on tuo, kun lapset alkavat pikkuhiljaa itsenäistyä, istuvat illat kavereiden kanssa FaceTimessä enkä enää tiedä mitä kaikkea heidän elämäänsä kuuluu. Olen hirveän iloinen, että heistä on tullut tuollaisia maailmankansalaisia, tai maapallolaisia, kuten Pikkusisko itsensä luokittelee, mutta ainahan sitä äitinä miettii, että olisiko jotain valintoja pitänyt tehdä toisin. Muuttavatkohan he joskus Suomeen, ja mitä he sitten tuumaavat, kun arki iskee silmille? Vai tuleeko heistä tyyppejä, jotka muuttavat minne huvittaa, kasvattamatta juuria yhtään mihinkään? Ja onko niillä juurilla oikeastaan mitään väliä nykymaailmassa?
Ei kai taas -blogissa käytiin vasta samoja juttuja läpi, eli sitä, kun lapsi viihtyy Suomessa jopa paremmin kuin kotimaassaan. Käykääpä lukemassa!
Mielelläni kuulisin muidenkin ulkosuomalaisten kokemuksia siitä, kuinka lapset näkevät oman taustansa ja kansallisuutensa. Tuoko murrosikä mukanaan jotain, johon meidän pitäisi valmistautua? Ja mitä sitten, kun nuo pallerot kasvavat isoiksi ja lähtevät maailmalle? Onko heidän kotikoti siellä, missä me vanhemmat asumme vai onko se tämä Barcelona, jossa he koulunsa käyvät vai Suomi vai mikä? Ja onhan niin, että ulkomailla asuminen on rikkaus eikä syy olla katkera meille vanhemmille??
Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/anskubcn), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).
Olipa hyvä kirjoitus Ansku. Itselläni lapset ovat vielä niin pieniä, ettei näitä asioita ole tarvinnut kauheasti pohtia. Suomessa viime kesänä tytär lähinnä ihmetteli, että miksei siellä ole ikinä kesä niin kuin meillä 🙂 Sellaista syvää ikävää heillä ei pohjoiseen siis ole, vaikka luonnossa viihtyvätkin. Jäänkin mielenkiinnolla lukemaan mahdollisia kommentteja aiheesta.
Luulen, että meidän lapsilla on vähän liian positiivinen kuva Suomen säistä, he eivät nimittäin koskaan ole käyneet siellä marraskuussa ;). Sateinen kesäkään ei tuntunut heitä haittaavan, mutta siskontyttö tuumi muistaakseni joskus heinäkuussa, että olisipa kesä…
Ooh, sydämeltään suomalaisia lapsia kasvamassa sielläkin..! Kiitos linkkauksesta, laitoin myös omaan blogiini linkin sun kirjoitukseen. Hauskaa että juuri samaan aikaan näpyteltiin tahoillamme samasta aiheesta!
Kuulostaa siltä, että olette tosi upeasti tukenut lastenne suomalaista identiteettiä ja työ kantaa hedelmää. Upea juttu! Ei se ole mitenkään itsestäänselvää että lapset juurtuvat maahan, jossa eivät ole koskaan asuneet. Toki se auttaa paljon, jos molemmat vanhemmat ovat suomalaisia. Meillähän toinen on Suomesta ja toinen Kyprokselta, ja kyllä nekin molemmat lasten sydämiin mahtuvat. Ja ihan eri lailla kuin asuinmaat Tanska ja Sveitsi. Jotenkin lapsetkin näköjään tietää olevansa täällä vain kylässä, kyllä he molemmat onnellisimmillaan ovat suvun keskellä isän ja äidin maissa. Enkä usko, että se johtuu vain siitä, että siellä ollaan lomalla eikä eletä arkea. Uskon, että äidin ja isän rakkaus omaan maahan välittyy lapsillekin, ja että suvulla on valtava merkitys ainakin meidän usein muuttaville lapsille. Kaverit tulee ja menee, sukulaiset odottavat aina yhtä innolla perhettämme kylään.
Se on kyllä jännä tuo side serkkujen välillä. He tapaavat toisensa ehkä kerran vuodessa ja silti Suomenserkuista puhutaan meillä jatkuvasti. Ja isovanhemmat ovat ihan hirveän tärkeitä, vaikka heitäkään ei usein tavata.
Viisivuotias keskimmäisemme pitää Suomesta ja Italiastakin (isänmaastaan) mutta on vahvasti belizeläinen eli siis kotoisin edellisestä asuinmaastamme. Vanhin lapsemme toisaalta tuntee itsensä vahvasti suomalaiseksi. Pienimmän identiteetistä on toistaiseksivaikea sanoa. Tänään kaksivuotias pienin totesi minulle ”en sano salam” (hei arabiaksi), mutta sitten toisaalta myöhemmin autosta huuteli ohikulkijoille ”salam, salam” 🙂 Ehkä hänestä tuleekin sudanilainen? Saa nähdä. Yritämme tässä niin kuin muussakin tukea lasten omia tuntemuksia mitä ne ovatkaan. Minusta on ihan mainiota, että minulla on yksi belizeläinen ja yksi suomalainen lapsi.
Teillähän on sitten aidosti kansainvälinen perhe 😀 Aivan mahtavaa!
Mulla ei ole lasten kautta kokemuksia, mutta kun FBn puolella huutelit kommemtteja myös ulkomailla lapsena asuneilta niin… Mulle Suomi oli aina Yhdysvalloissa se Täydellinen Maa. Aina kun tuli ongelmia niin saattoi ajatella, että Suomessa kaikki olisi paremmin, eikä tätä voinut kukaan kyseenalaistaa, koska kaikki (vähäinen) kv-uutisointi Suomesta on aina positiivista. Arkeen paluu Suomeen ei kuitenkaan ollut shokki, koska koko ”Suomi on paras maa”-hehkutukseni taisi ensisijassa olla selviytymiskeino ulkomailla, ja olin kuitenkin syntynyt ja kasvanut Suomessa, joten käsitys todellisuudesta oli olemassa.
Mä olen monesti meidän lapsille sanonut, että ei se Suomessa eläminen olisi yhtään samanlaista kuin siellä lomailu. Kouluun pitää mennä, satoi vettä tai ei, pitää olla paljon omatoimisempi ja itsenäisempi kuin täällä ja kyllä se Suomen talvi on älyttömän pitkä. Silti heillä on todella ruusuinen käsitys Suomesta ja etenkin pienestä kylästä, jossa minun vanhempani asuvat. Siellä kun on kuulemma kaikki mitä tarvitsee: kirjasto, leikkipuisto ja Ärrä, ja lisäksi vapaus juosta kylillä ihan vapaasti.
Mielenkiintoinen juttu. Mun tytar on vasta 4v. mutta viime kesan Suomen reissun jalkeen Suomi on ollut vahvasti esilla hanen ajatuksissaan. Miksei me voida asua Suomessa? Miksi Suomeen on pitka matka? Suomessa on niin kivaa kaikki ja mina olen suomalainen ovat vakiolauseita viime kuukausien aikana. Ensimmaisia identiteetin pohdintoja luulisin.
Se on jännä miten ne Suomen reissut jäävät lapsille (ainakin meidän) mieleen ihan eri tavalla kuin muut, aivan tosi kivatkin, lomat. Ei haittaa, vaikka sataa neljä viikkoa yhtä soittoa, silti Suomenlomat voittavat mennen tullen kaikki muut 🙂
Meillä 4.5 vuotias pikkuneiti tuntee olevansa aika tasaisesti niin espanjalainen kuin suomalainenkin. Vaikka ei Suomessa koskaan ole asunutkaan. Olemme onneksi päässeet matkustamaan sinne vähintään kaksi kertaa vuodessa ja lisäksi vanhempani käyvät meillä vierailulla 1-2 kertaa vuodessa. Näin yhteys Suomeen pysyy. Minun ja tytön yhteinen kieli on aina ollut suomi ja sitä se tulee olemaan myös tulevaisuudessa. Onneksi sain olla neidin kanssa kotona pitkään ja näin saimme luotua hyvän pohjan kielelle. Toki nyt kun neiti on päivät koulussa (espanjankielinen) niin kaikki tuo aika on sitten pois ”meidän ajastamme” mutta joka päivä meillä luetaan ainakin kolme kirjaa suomeksi. Suomi-identiteettiä vahvistamme reissujen lisäksi käymällä Suomi-koulussa ja tietysti huomioimalla esim. suomalaiset juhlapäivät. Meillä esim. juhlitaan joulua suomalaiseen tapaan eikä lahjoja tuo itämaantietäjät loppiaiasena vaan joulupukki aattona. Myös aaton ruokatarjoilu noudattaa aina suomalaista perinnettä vaikka suomi-ruokaa meillä muuten syödään aika vähän.
Pikkuneiti pitää Suomesta ja odottaa aina Suomi-reissuja. Siellä odottavat mummu, pappa, isomummu, pikkuserkku, suomi-ystävät sekä kaikki erilaiset suomi-jutut. Eli reissuilla yritämme aina kokea ja nähdä mahdollisimman paljon näitä perinteisiä juttuja, jotta jäisi näitä kivoja muistoja.
Saa nähdä, että mikä on tilanne esim. 10 vuoden päästä – vieläkö Suomi kiinnostaa teini-ikäistä? Toivottavasti…
Meillä myös juhlitaan juhlat suomalaisittain. Synttäreilläkin on kermakakku, vaikka se jää aina syömättä. Jostain syystä paikalliset lapset ei siitä tykkää, mutta meidän lapset syövät sitä sitten heidänkin edestä. Joulukin juhlitaan hyvin perinteikkään suomalaisesti. Joitain juttuja on jäänyt matkan varrelta mukaan ja toki koulun kautta tulee espanjalaisetkin perinteet tutuksi, mutta hyvin suomalaista juhlintaa meillä harrastetaan. Ja riisipuuro- ja piparikausi on jo avattu 🙂
Tosi kiva kirjoitus aiheesta!!!! Mullakin jo tämä aihe pyörinyt mielessä, vaikka vauva on vasta 5 kk. 🙂
Hyvinhän Pikku-A ainakin toistaiseksi suomea ymmärtää, sen verran hauskat jutut meillä oli viime viikolla 😉
Maapallolaisia! <3 Ihana!
No eikö :). Hän pohti sitä, että minkä maalainen hän on ja totesi olevansa maapallolainen. Niin kuin me kaikki 🙂