Olen edelleen syvästi järkyttynyt Barcelonan terrori-iskusta, kuten varmasti kaikki muutkin barcelonalaiset. Se tuli nyt niin kovin lähelle.
Meidän piti olla Pikkusiskon kanssa kaupungilla juuri tuolloin torstai-iltapäivänä. Olimme iltapäivällä menossa ostamaan koulutarvikkeita El Corte Inglésin tavaratalosta ja Ramblan viereisestä Hemasta, mutta käännyimme lyhyen kävelyn jälkeen takaisin, koska oli niin kamalan kuuma ja hiostava keli. Onneksi käännyimme, pian alkoi nimittäin tulla uutisia tapahtuneesta. Puhelin alkoi piipittää viestejä paikallisilta kavereilta, uutisen levittyä myös Suomesta. Seurasin uutisia lähes 24 tuntia, en saanut nukuttua. Kuuntelin ikkunasta sireenien ulvontaa ja helikoptereiden hurinaa. Olin – ja olen edelleen – hyvin vihainen.
Minusta tuntui tärkeältä, että käyn mahdollisimman pian tapahtumapaikalla Las Ramblasilla. Halusin myös, että lapset näkevät, että elämä jatkuu eikä meidän tarvitse pelätä kotikaupungissamme. Etenkin Pikkusisko on miettinyt tapahtumaa paljon, nähnyt painajaisia ja itkenytkin, ja hän halusi itse lähteä mukaan kaupunkikävelylle. Isosisko ei halunnut, enkä häntä siihen pakota. Menee sitten, kun siltä tuntuu.
Minua ei pelota, että kohta tulee uusi isku, mutta kieltämättä säpsähdin jokaista kovempaa ääntä. Kun terassilla tipahti lasi pirstaleiksi katukiveykselle, kun joku ryntäsi kovaa vauhtia ohi… Varpaisillaan olivat selvästi muutkin. Kun auto ajoi Plaça de Sant Jaumelle ja pysähtyi, vartijat olivat heti paikalla. Poliiseja näkyi kuitenkin yllättävän vähän, betoniporsaita ei ollut aiempaa enempää. Oli jotenkin ihan absurdin tavallista, mutta silti tunnelmassa oli jotain outoa. Ihmiset olivat vaisumpia.
Otin muutaman kuvan Ramblalla, mahdollisimman huomaamattomasti. Jotenkin häpeilin kameran kanssa olemista: mikä oikeus minulla on räpsiä kuvia tällaisen tapahtuman jälkeen? Tuntui irvokkaalta, kun ihmiset ottivat selfieitä paikalla, jolla kaksi vuorokautta aiemmin kuoli lapsi, tai kun joku oli kontallaan maassa saadakseen sen täydellisen otoksen kynttilämerestä. Jotkut itkivät ja lohduttivat toisiaan, toiset keskittyivät kuvakulmiin.
Kaupungissa on kolmen päivän suruaika ja liput ovat puolitangossa. Joka puolella näkyy iskun symboliksi muodostuneita katalaanilippuja, joissa on musta nauha. Uutisissa ei juuri muusta puhuta kuin tapahtuneesta, onhan tilanne vielä jossain määrin päällä, sillä yksi tekijöistä on vielä karkuteillä.
Vaikka kaupungilla, etenkin Las Ramblasilla oli väkeä liikkeellä, oli siellä rauhallisempaa kuin normaalina lauantai-iltapäivänä elokuussa. Elämä jatkuu: ruokakaupoissa on asiakkaita, terasseilla istuu lomalaisia. Irkkupubissa istui äänekäs polttariporukka, nuorilla naisilla oli isoja ostoskasseja. Ciutadellan puistossa oli turisteja ihan niin kuin ennenkin. Mekin kävimme vielä illalla lasillisella kulmakuppilan terassilla, emmekä olleet ainoat, jotka olivat lähteneet ulos. Liikkeellä oli useita lapsiperheitä, sekä paikallisia että turisteja.
Ei minulla ole antaa mitään analyyseja tapahtuneesta, enkä halua kuvailla tunteitani tai jakaa mielipiteitäni siitä, kenen vika ja miksi. Ei sitä osaa tehdä minua viisaammatkaan. Me, kuten muutkin palailemme pikkuhiljaa arkeen ja normaalielämään. Vaikka en normaalioloissa ikinä menisi Ramblalle elokuussa, olen iloinen, että nyt siellä kävimme. Helpotti nähdä, että ihmiset eivät pelkää. Barcelonan isku jätti varmasti jälkensä kaupunkilaisiin, mutta barcelonalaiset pitävät yhtä, ja niin, elämä jatkuu.
Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/anskubcn), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).