Tässäpä hieman aurinkoenergiaa viikonloppuun! Mieheni lähettelee aurinkoisia lumikuvia Pyreneiltä, jossa hän on viikonlopun laskettelemassa, ja me tytöt vietämme kotiviikonloppua Barcelonassa. Nyt on hyvä hetki siis jakaa kuvia viime viikonlopulta, jolloin suuntana oli Costa Dorada, jossa teimme kymmenen kilometrin retken yhdessä harvoista jäljellä olevista rakentamattomista kohdista tuolla rannikolla.

On hassua, että yhtenä viikonloppuna voi kävellä rannalla t-paita päällä ja katsella Välimeren aaltoja ja seuraavana viikonloppuna lasketella offareita täydellisessä lumessa, ja kummastakin kohteesta, toistensa vastakohdista, ehtisi helposti ajaen illaksi kotiin, niin lähellä kotia ne ovat. Ja kotona odottaa ison kaupungin hulinat, jälleen vastakohta edellisille. Välillä unohtuu olla tästäkin kiitollinen.

 

Costa Dorada, tai Costa Daurada kuten se katalaaniksi kirjoitetaan, on pitkä rannikko Tarragonan seudulla. Meille tämä osa Kataloniaa on jäänyt Barcelonan pohjoispuolelta löytyvää Costa Bravan rannikkoa huomattavasti vieraammaksi. Costa Bravan luonto on huikaisevan kaunista ja se kutsuu meitä hyvin usein retkille ja rantapäivän viettoon, kun taas Costa Dorada on valitettavasti rakennettu täyteen loma-asuntoja ja sen pitkät kultaiset hiekkarannat, joista rannikko on nimensäkin saanut, ovat kesäisin täynnä turisteja. Costa Dorada onkin hyvin suosittu turistikohde, ja täältä löytyy mm. iso huvipuisto PortAventura World, isoja hotelleja ja menoa ja meininkiä ihan eri tavalla kuin Costa Bravalta.

Tunnelma on hyvin erilainen näillä kahdella rannikolla, mutta molemmille taitaa löytyä puolustajansa. Meilläkin oli viime kesänä erinomainen miniloma leirintäalueella Costa Doradalla ja olemme me ainakin blogin mukaan joskus käyneet tälläkin suunnalla rantapäivänvietossa, Cap Saloussa, mutta siinäpä ne taitaa olla ne minun kokemukseni Costa Doradan rannoista.

Yksi kaunis ja lähes luonnontilassa oleva pätkä Costa Doradalta kuitenkin löytyy. Tarragonan ja Altafullan välissä sijaitsee pieni metsäosuus, jonka rannalla on pari hieman vaikeapääsyisempää ja täten rauhallisempaa poukamaa. Sinne me menimme retkelle.

Jätimme auton Tarragonan Platja Llargan parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään pitkin kolme kilometriä pitkää hiekkarantaa. Ihmisiä käveli vesirajassa jonossa kuin muurahaisia. Hiekkarannan takana on leirintäalueita, mutta ranta itsessään on koskematon ja näin talvella ilman chiriquito-baareja tai edes vessoja. Aurinko lämmitti ja Pikkusisko heitti kengät pois ja tallusteli paljain jaloin pehmeällä hiekalla.

 

Hiekkaranta loppuu kultaisiin kallioihin, joiden kautta noustaan Bosc de la Marquesan metsään. Metsä, jossa kasvaa mm. pinjoja ja alepponmäntyjä on saanut nimensä entisen omistajansa Bárcenan markiisittaren mukaan, joka sinnikkäästi vastusti kiinnostuneita ostajia, jotka halusivat muuttaa tämänkin metsikön kerrostaloasunnoiksi. Sääli, ettei näitä kohtia juuri löydy muualta Costa Doradalta, ja ihmisten ahneus on tuhonnut paljon arvokasta luontoa täälläkin. Onneksi on edes tämä pikkuruinen metsikkö jäänyt muistoksi menetetystä maisemasta.

 

Reitin varrella on kaksi hiekkapoukamaa, Cala Fonda ja Calabecs, joissa oli näin helmikuisena viikonloppunakin muutamia ihmisiä nauttimassa auringosta. Yksi pikkupoika leikki uikkareissaan vedessä, aika kylmää touhua, hrr. Kesäisin näissä poukamissa viihtyy kuulemma nudistit, mutta nyt ihmisillä oli tuota pikkupoikaa lukuunottamatta ihan kunnolla vaatteet päällä. Välillä aurinko jo lämmitti niin, että minäkin vilukissa uskalsin kulkea ilman pitkähihaista paitaa, mutta ei se kesä ole vielä täällä, vaikka aurinko paistaakin.

 

Meillä oli mukana tälläkin kertaa hyvät piknik-eväät. Oli pastasalaattia ja mustikkapiirakkaa, juomaksi teetä ja jopa tölkillinen punaviiniä. Serveteissä luki ”Enjoy the Simple Things in Life”, ja sen teimme. Toisinaan ihan liikutun, kun ajattelen, että kuinka mukava elämä meillä tällä hetkellä on. Ja mukavimpia hetkiä ovat yleensä juuri tällaiset luontoretket ja muut touhut, joihin ei kulu juuri penniäkään rahaa, mutta joista saa energiaa pitkäksi aikaa. Todellista laatuaikaa.

 

Päämääränämme oli Punta de la Móran kärjestä löytyvä torni, ja pääsimme perille. Niemenkärjessä on leirintäalue (koko rannikko tuntuu olevan yhtä leirintäaluetta) ja sieltä on hienot näkymät Välimerelle. Leirintäalue oli nyt suljettu, enkä ole ihan varma, että olisiko täällä mahdollista saada vaikkapa kahvia silloin, kun leirintäalue on auki. Nyt täällä ei ollut mitään eloa.

 

Takaisin autolle kävelimme suoraan polkua seuraten, ilman syrjähyppyjä rantapoukamiin. Eksymisen mahdollisuutta ei oikeastaan ole, sen kun vaan seuraa polkua rantaviivan mukaisesti. Reitti on myös merkitty selkeästi puna-valkoisin merkein. Oli loppuiltapäivä ja lounasaika, kun kävelimme takaisin, ja ihmiset olivat häipyneet rannalta. Mekin mietimme menevämme välipalalle parkkipaikan viereiseen baari-ravintolaan, mutta hyvien eväiden ansiosta meillä ei ollut oikeastaan nälkä ja vettäkin oli vielä jäljellä, joten ajelimme kotiin.

Kokonaisuudessaan kävelimme noin kymmenen kilometriä. Reitti on todella helppo ja tosiaan eksyä ei oikein voi, mutta tietysti kallioilla kannattaa olla tarkkana, ettei kävele itseään mihinkään umpikujaan, josta ei pääse pois. Lippiksille ja aurinkolaseille oli käyttöä, samoin oli hyvä idea laittaa reippaasti aurinkorasvaa lähtiessä, Välimeren aurinko ja merestä heijastuva aurinko polttavat ihon äkkiä. Mutta kyllä siitä arskasta sai taas mahtavasti energiaa, ei siis mennyt hukkaan tämäkään reissu!

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/anskubcn), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).