Jos toissaviikkoisen vaelluksemme ensimmäinen päivä oli lähinnä tylsää puurtamista, oli toisen päivän tunnelmissa kuolemanpelkoa, korkeanpaikan kammoa ja sydämentykytyksiä. Silti – tai ehkä siitä huolimatta – sunnuntaisesta reitistä tuli yksi lähiseudun suosikeistani. Upea päivä, mahtava reitti! Pyreneet <3
Camí dels Enginyers eli tuttavallisesti insinööripolku on hyvin ilmava. Reitti seurailee korkeuskäyrää noin kahden kilometrin korkeudessa, kulkien koko ajan jyrkällä vuorenrinteellä. Reitti on kategorisoitu helpoksi ja sitä se onkin, mutta siinä on pari hankalaa kohtaa. Yhdessä kohdassa on kallion reunaan viritetty teräsvaijeri, josta voi pitää kiinni, koska muuta tukea ei ole saatavissa ja yhdessä kohdassa on kallioon kiinnitetty eräänlaiset tikkaat. Näitä kohtia lukuunottamatta polku on verrattain helppo, mutta koska vieressä kulkee koko ajan satojen metrien pudotus ja paikoitellen kivet ovat irtonaisia ja pyörivät jalan alla, on reitti melko jännä. Tykkään!
Reitin kulkemiseen saa varata noin kolme tuntia, pituutta polulla on yhdeksän kilometriä. Meillä matka kesti, kuten aina, pidempään, koska söimme eväitä, bongailimme vuorikauriita ja köllöttelimme lämpimän auringon alla. Paras piknikpaikka löytyi pienen vesiputouksen viereltä, jossa oli hyvä huuhtoa pahimpia hikiä pois ja jonka pärskyvä vesi viilensi ilmaa.
Matkaan lähdimme aamuvarhain, ennen yhdeksää, Coma de Vacan majalta. Aurinko oli vasta nousemassa korkeiden vuorten takaa ja ilma oli alkumatkasta mukavan raikasta.
Allaolevassa kuvassa näkyy taustalla edellisen päivän polkua. Tämän päiväinen reitti kulki selkeästi korkeammalla.
Polulla oli muitakin kulkijoita, mutta ei liiaksi asti. Alla olevissa kuvissa on kanssapatikoijia, ja kuvista ehkä hieman näkee vuorten kokoa ja mittasuhteita. Löydätkö kuvista retkeilijöitä?
Reitti on hyvin merkitty ja polku melko leveä, eikä eksymisen vaaraa ole.
Polku päättyy Vall de Núriaan, suosittuun retkikohteeseen. Hm, ihan kuin olisin siitä joskus kauan sitten postannut, mutta nyt en löydä linkkiä. Aika siis tehdä uusi postaus, sen tämä paikka kyllä ansaitsee!
Insinööripolun voi kävellä tietysti myös toiseen suuntaan, lähtien Vall de Núriasta ja päätyen Coma de Vacalle. Itse tykkäsin tehdä tämän juuri näin kuin me teimme: vaikeat kohdat olivat alussa ja loppumatkasta, auringon jo porottaessa voimakkaasti, sai keskittyä maisemien ihailuun. Vall de Núrian päässä polku on leveämpi, polun varrella on lehmiä ja hevosia ja ihmisiäkin näkyy enemmän.
Auton jätimme alas Queralbsiin maksuttomaan parkkiin ja Vall de Núriasta tulimme alas junalla, koska tuleva työpäivä painoi päälle. Kävellenkin sieltä olisi voinut tulla alas (seitsemän kilometriä ja reilu tonni vertikaalia). Juna on melko tyyris, 13,90 per pää yhteen suuntaan, mutta tällä kertaa teimme näin.
Hieno viikonloppu kaikenkaikkiaan, ja onneksi ehdimme edes tämmöisen pikkuretken tekemään kaikkien muiden kesähulinoiden keskellä. Syksyä on vielä jäljellä ja vuorille ehtisimme, mutta jokohan esiteinimme alkavat pistää hanttiin, eivätkä lähde enää ilman tappelua vuorille, katsotaan…
Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/anskubcn), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).
Meillä tyttö lähtee yleensä mukaan ellei ole sopinut kavereiden kanssa jotain erkoista. Juoksee isänsä kanssa vaativia jyrkkiä reittejä, sellaisia joita en itse uskalla mennä. Viime talvena ytitettiin tehdä tuolla ykdi reitti, mutta oli niin kova myrskytuuli ettei meinattu edes auton ovea saada auki. Se jäi toiseen kertaan sit.
Teillä on sitten lastenkasvatus mennyt nappiin! Me ollaan paljon puhuttu näin aikuisten kesken, että nyt pitäisi tehdä lasten kanssa sellaisia kivoja, palkitsevia retkiä luontoon. Jos nämä muutamat kriittiset vuodet saisi tuon luonnossaliikkumisinnon pidettyä lapsilla yllä, niin varmasti siitä sitten muodostuisi ihan elämäntapa. Tähän saakka tytsyt ovat olleet innokkaita lähtemään kaikkeen mukaan, mutta pientä kapinahenkeä on ollut viime aikoina ilmassa…
Tosi komea reitti! Patikointi se vaan on ihan parasta 🙂
No eikö olekin! Välillä olisi kyllä kiva päästä muihinkin maisemiin retkelle, vaikkapa sinne Portugaliin 🙂
Mulla on jonkin asteinen korkean paikan kammo, joten nuo tuollaiset reitit, joissa mennään ihan pudotuksen äärellä, ottaa vähän vatsasta. Silti tuntuu, että tässä on vähän ”no pain, no gain” -ilmiö: tuollaisilla poluilla on ne parhaimmat näkymät!
Minähän olen oikeasti ihan pelkuri ja lälläri, mutta todellakin, no pain no gain – olen aika moneen juttuun valmis hienojen maisemien takia :). Jotain benji-hyppyä en esimerkiksi tekisi, koska pelkään korkeita paikkoja, mutta vaikka liitovarjoilemaan lähtisin heti.
Hui, näyttää ihan mahtavalta, ja just sopivan jännältä! Meilläkin menee yleensä kauemmin kuin arvio, koska mun täytyy pysähtyä ottamaan kaikesta kuva… 😉
Sama täällä :D. Välillä olen miettinyt, että pitäisikö kamera jättää kokonaan pois, kun tulee sen kanssa vaan sohlattua, mutta sitten en kuitenkaan malta!
EN LÄHTIS 😀 Mulle tavallisetkin patikat on joskus liian raskaita ja oon oikeasti hirveä nynny. Mua ei sais tuonne ilveelläkään, edes maisemien perässä :p
No lähe vaan :D. Mä oon nynnyistä nynnyin, en uskalla edes Lintsillä mennä mihinkään, mutta tuolla kun menee vaan askel kerrallaan, niin ei ehdi edes pelätä. Ainakaan paljoa.
Ihan mielettömän hienoja kuvia taas! Näyttää huippureitiltä, ja osittain vähän hurjaltakin… Ja miten hieno nimi – insinööripolku! 😀 Lähtisin ehdottomasti tuon reitin tallaamaan 🙂
Minäkin lähtisin uudestaan!
Ai kamala sentään miten ottaa vatsanpohjasta nämä kuvien katsomiset! Tulee mieleen ihan tuolla Himalajan trekillä kun osa polusta oli sortunut maavyöryn takia, ja piti mennä selkä vuorenseinää vasteen pienien ja varovaisin askelin ettei vaan tippuisi 50 metriä suoraan alas jokeen.
Mutta niin, kyllähän nämä itsensä ylittämiset ja vähän vaikeammat paikat aina palkitsevat maisemiltaan.. ja kokemukseltaankin. 🙂
Mä en tykkää jutuista, joissa on oikeasti riski isoon onnettomuuteen ja kaikenlainen extreme-urheilu on mulle iso no-no, mutta tämmöiset pikkujännät on kivoja 🙂
Väliin aika kuumottavaakin polkua ja hirveää luunkatkomislouhikkoa. Ihme, että tuon saa suoritettua kolmessa tunnissa, multa menis varmaan koko päivä.
Kyllä saisi aikamoista vauhtia tarpoa, että tuon tosiaan kolmeen tuntiin kävelisi! Itse menen vuorille maisemien takia, ja jos sinne kerran on jaksanut vääntyä, niin kyllä mä haluan siellä sitten kunnolla katsella ympärilleni 🙂
Wau! Kuvien perusteella luulisi että reitti olisi haastavampikin. Melko huikean näköistä seutua ja tuonne(kin) olisi kyllä mahtava päästä patikoimaan. *hiljaista manausta lomapäivien vähyydestä* 🙂
Työ ikävästi rajoittaa harrastuksia 🙂
Todella kaunista! Itse olen ihan mielettömän korkeanpaikankammoinen, joten en ole varma pystyisinkö pysymään tuolla tajuissani. Epäilemättä kyllä upea fiilis tulee, kun uskaltaa lähteä :).
Muutama kohta oli vähän turha ilmava minulle tällä polulla, mutta muuten polku oli niin turvallisen tuntuinen, että kyllä siellä tajuissaan pysyi 🙂
Ai että, mitkä maisemat! Mutta reitti… huh, tällaiselle korkeanpaikankammoiselle Mrs Beanille liian extremeä! 🙂
😀
Vähän turhan extremeä meille, jotka luovutimme jopa Madeiran jollain levadalla, kun olisi pitänyt kävellä kyyryssä jotain kallioon hakattua tunnelia pitkin monta kymmentä metriä – putoamisvaaraa ei siis ollut, mutta tuo epämukavuus ei innostanut!
Epämukavuus ei kiinnosta minuakaan, enkä kokisi oloani mukavaksi esimerkiksi ahtaissa paikoissa. Onneksi yllytyshulluus on vuosien mittaan karissut pois, enkä enää lähde ihan mihin vaan. Ainoastaan niihin juttuihin, josta itse tykkään 🙂
Hurjalta näyttää, mutta maisemat on sen verran upeat, että saattaisin lähteäkin tuonne. Nyt vaellusjuttuja on ollut paljon ja eilinen Matkachattikin pisti harkitsemaan vaelluslomaa. Ehkä, ehkä 🙂
Oli kyllä kivoja vinkkejä Matkachatissa, piti vielä tänään lueskella, kun se 45 min meni niin nopeasti 🙂
😀
Hurjaa ihan vain kuvia katsomalla! Tuntuu, että putoamisvaarassa ei oikein osaisi nauttia ympäristöstä. Toisaalta en ole vaeltelijana kovin kokemut. Tunnen lähinnä sielunsiskoutta taiwanilaisten kansa, jotka reilu vuosi sitten Matkamessuilla määrittelivät omien kansallispuistojensa reittejä näin: ”We don’t hike. We walk.” Ja hyvinhän siellä kävelemällä pärjäsi. 🙂
Kävely on hyvä :). Minä pääsin tällä reissulla helpolla, kun ei ollut ottaa sopivaa reppua mukaan, eli kaipa tätäkin kävelyksi voisi sanoa. Miehellä oli sitten enemmän vaeltamista raskaan repun alla 🙂
Voi hurjuus. Siis hurjan ihania maisemia, mutta liian hurjan touhua minulle. En voi sietää korkeita paikkoja, vaikka pidänkin kauniista vuoristoista ihan ylitse muiden. Eli kohdallani ne maisemat, jotka voi saavuttaa autolla, tai ilman kiipeilyjä rotkojen reunalla toimivat hyvin, muut jätän suosiolla muille : )
Onneksi autolla pääsee toisinaan hyvinkin korkealle! Silloin, kun lapset olivat vielä taaperoikäisiä, menimme joskus kesäaikaankin hiihtohissillä vuoren päälle, kätevää sekin 🙂
Voi hurjuus. Siis hurjan ihania maisemia, mutta liian hurjan touhua minulle. En voi sietää korkeita paikkoja, vaikka pidänkin kauniista vuoristoista ihan ylitse muiden. Eli kohdallani ne maisemat, jotka voi saavuttaa autolla, tai ilman kiipeilyjä rotkojen reunalla toimivat hyvin, muut jätän suosiolla muille : )
Onneksi autolla pääsee toisinaan hyvinkin korkealle! Silloin, kun lapset olivat vielä taaperoikäisiä, menimme joskus kesäaikaankin hiihtohissillä vuoren päälle, kätevää sekin 🙂
Ihania maisemia! Ihan mahtavalta patikkareitiltä vakuuttaa! Espanja-kuume täälä kasvaa. Pitäisiköhän matatavaroihin saada mahdutettua vaelluskengät… varmaankin pitäisi :).
Kannattaa, jos vaan aikataulut ja matkalaukku antavat myöten 🙂
Jestas. Olisi saattanut korkeanpaikankammo nostaa päätään noissa korkeuksissa… :-/
Välillä kieltämättä jänskätti, lähinnä kuitenkin se, ettei saanut oikein mistään tukea. Minä en juurikaan pelkää korkeita paikkoja, mutta olen vaan muuten aika varovainen tyyppi. Tykkään siis pitää tukevasti kiinni jostain, enkä halua turhia riskejä enkä extreme-kokemuksia!
Upean näköistä! Mietin, selviäisinkö itse tuosta, kiinnostaisi kyllä kokeilla. Minua ei varsinaisesti pelota korkealla, mutta heikottaa. Eli kehoa jännittää, vaikka mieltä ei.
No juuri näin, sama täällä! Jotenkin kroppa vaan pistää vastaan ja jalat ja kädet tärisee, vaikka itse tietää, ettei putoamisen riskiä oikeasti ole. Hassua!
Mahtavia maisemia, mukavaa puuhaa. Jos olisi itsellä lähempänä tuollaiset patikointipaikat, tulisi varmasti käytyä useasti tekemässä muutaman tunnin päiväretkiä 🙂
On tämä kyllä aika luksusta, että päiväretkimahdollisuuksia on pilvin pimein. Tänäänkin aamulla mietittiin pitkään, että mentäisiinkö vuorille, rannalle, johonkin lähikaupunkiin vai jäädäänkö kaupunkiin katsomaan Mercè-hulinoita. Mentiin sitten Costa Bravalle rannalle, ilman sen kummempaa suunnittelua, ja olipa kivaa!
Upea ja samalla kamala reitti, näin lievasti korkeanpaikankammoisen vinkkelista!
Kieltämättä aika korkeita pudotuksia oli, mutta ei se kamala ollut ollenkaan 🙂
Wow mitkä maisemat. Itseä korkeanpaikankammoisena olisi heikottanut ja PALJON! Ehkä jopa vähän too much for me! Hienoja kuvia. 🙂
Kiitos :). Ei tuo niin paha ole, oikeasti 🙂
Mieletön reitti! En tosin tiedä uskaltaisinko edes kiipeillä jyrkillä rinteillä. Tyydyn katselemaan kuvia 🙂
Mulla on vähän sama fiilis, kun katselen muiden sukeltelukuvia: upean näköistä, mutta tyydyn kuvien katseluun. Vesi ei ole se mun elementti 🙂