Ensimmäinen varsinainen vaelluspäivä oli torstai. Söimme hotellilla mahamme niin täyteen kuin mahdollista, pakkasimme reput ja lähdimme vuoristotaksipysäkille. Olimme tehneet aamupalalla päätöksen, että vaikka sääennuste on surkea, lähdemme siitä huolimatta matkaan, mutta emme kävele Espotin kylästä Amitgesin majalle, vaan menemme maasturilla ylös. Mikäli jo ylhäällä majalla olisi ihan mahdoton keli, kävelisimme takaisin tai sitten, kuten toivottua, pääsisimme jatkamaan matkaa.

Takseja eli maastureita lähtee kylästä ylös vuorille ihan koko ajan. Meillä oli mukava porukka kyydissä. Vaihdoimme käyntikortteja israelilaisen pariskunnan kanssa. Herra oli ympäristoministeriössä töissä ja he olivat kiertäneet ympäri maailmaa kansallispuistoja. Kyydissä oli myös kaksi katalaanipariskuntaa, jotka olivat innokkaita patikoijia ja he olivat kiertäneet Carros de Focin moneen kertaa. Reissuilla tapaa aina kiinnostavia ihmisiä.

 

Majalla oli muitakin ihmisiä odottelemassa, että mihin suuntaan sää kääntyy. Koleaa ja kosteaa oli. Otimme majalla kupit kuumaa ja mietimme ja pähkäilimme. Edessä olisi vähintään neljän tunnin kävely ilman suojaa. Tuumasimme sitten, että ollaanhan me tällaiseen keliin totuttu Suomessakin ja meillä on hyvät kamppeet päällä eli eiköhän lähdetä!

 

Kenkäni, silloin kun ne vielä olivat kuivat ja lämpimät.

 

Valokuvista ei oikein erotu koot, välimatkat ja mittasuhteet. Ja kuvista vielä sellainenkin maininta, että kamera oli esillä vain silloin, kun keli oli hiukan parempi. Silloin kun tosissaan tuuli ja tuli vettä, kamera oli tiukasti vedenpitävässä laukussa.

 

Reitti meni ylös ja alas. Tällä välillä reitti oli hyvin merkitty polku emmekä joutuneet juurikaan etsimään oikeaa suuntaa. Onneksi, sillä näkyvyys oli välillä kehno.

 

Lumien sulamisvedet oli oikeastaan se eniten matkantekoa hidastanut tekijä. Joka puolella lirisi, solisi ja jylisi. Viimeiset puolitoista tuntia en enää viitsinyt etsiä kuivia kohtia vaan kahlasin nilkkoja myöten vedessä. Minulla on hyvät Salomonin vaellussaappaat, mutta ainoastaan kumpparit olisivat olleet riittävän pitävät näille keleille.

 

13 vuotta vanha Patagonian kuoritakki ei päästänyt pisaraakaan läpi, kiitos Sampan innokkuuden kyllästysaineilla lutrailuun. Tarkkaan katsoen kuvassa näkyy sääskiä, järvien rannoilla kävi kuhina.

 

Majalla vihdoin! Olin vyötäröstä alaspäin aivan litimärkä. Jalan haavaa suojaava laastari oli liuennut jossain vaiheessa irti, mutta vaikka haava vähän punoitti niin ei onneksi sattunut. Kävellessä minua ei oikeastaan palellut ollenkaan, mutta kun pääsimme majalle, tärisin kylmästä nukkumaanmenoon saakka. Reppu oli päästänyt vedet sisään, kuivana löytyi ainoastaan muovipusseissa olleet asiat, eli alusvaatteet ja sukat. Yöksi varaamani leggingsit olivat luojan kiitos myös pysyneet jotakuinkin kuivana. Lämmittelimme itseämme teellä, kahvilla ja punaviinillä. Yritimme ripustella kamoja kuivumaan kylpyhuoneeseen, mutta kyllähän me jo illalla tiesimme etteivät ne mihinkään kuivu, varsinkin kun kaikkien muidenkin matkalaisten kamat olivat yhtä märkiä. Mihinpä ne kylmässä kosteassa kopissa kuivuisivat.

 

Kyttäsimme illan säätä ja juttelimme ihmisten kanssa eri vaihtoehdoista. Suunnittelimme erilaisia variaatioita aamuksi, riippuen kenkien kuivuudesta, säästä, jalan haavasta ja niin edelleen.

Illallisen jälkeen uni koitti nopeasti, ja paksun viltin alla, omassa silkkipussissa, oli lämmin nukkua!

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/anskubcn), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).