Kotiinpaluu tämän kesän reissuilta on takana, pyykkikone pyörimässä ja matkalaukut helteisellä parvekkeella tuulettumassa. Kesän ensimmäisestä pidemmästä matkasta, roadtripistä Alpeille, kerroinkin jo aiemmassa postauksessani, ja nyt on tehty myös kahden viikon mittainen matka pohjolaan, Suomeen ja Ruotsiin.
Tässä on vielä kaksi viikkoa kesälomaa jäljellä ennen kuin lapset aloittavat koulun ja arki todella alkaa. Kotiinpaluu oli siis ajoitettu aika hyvin: ehdimme hoitaa kaikki tarpeelliset asiat liittyen etenkin koulunaloitukseen (lista ostettavista tavaroista on jälleen hyvin, hyvin pitkä…), mutta aika ei ehdi käydä kotinurkilla pyöriessä pitkäksi.
Kotiin oli kiva palata, tottakai, omaan sänkyyn nukkumaan, mutta vuosi vuodelta ajatus siitä, että Barcelona on ehkä vielä pitkäänkin kotikaupunkimme, on alkanut tuntua yhä enemmän epämukavalta, jotenkin lopulliselta. Alkukesästä vahvistui, että voimme olla täällä miehen työn (jonka takia tänne olemme aikoinaan muuttaneet) puolesta niin kauan kuin haluamme, ja vaikka uutinen oli todella iloinen ja toivottu, merkitsi se myös sitä, että täällä nyt ollaan ja voin vain haaveilla uusista aluista, muuttamisen jännityksestä ja uusien kotikulmien tutkimisesta. Ja omasta pihasta, jossa grillata ja kasvattaa mansikoita.
Älkää käsittäkö väärin, Barcelona on edelleen ikisuosikkini isojen kaupunkien joukossa. Rakastan Barcelonaa. Täällä tapahtuu aina jotakin, ja tapahtumia, näyttelyitä ja ihan kaikkea on vähintäänkin riittävästi. Kilometrien mittaisen rannan ja eläväisen kaupungin yhdistelmästä on vaikea pistää paremmaksi. Lähellä on monipuolista luontoa ja olemme tutustuneet mukaviin ihmisiin. Jopa kotimmekin tuntuu jo ihan kodilta, jossa viihtyy ja ja johon sijoittuu paljon hyviä muistoja. Tämä on se koti, jonka lapseni muistavat lapsuudenkotinaan ja nämä kadut ne, jotka olivat heidän lapsuutensa jokapäiväistä maisemaa.
Mutta en voi sille mitään, että vuosi vuodelta kaipaan yhä enemmän jonnekin muualle asumaan, jonnekin lähemmäs luontoa. Jonnekin, jossa näkee vuodenaikojen vaihtelun ja jossa ilma on raikasta hengittää. Jossa kotona on hiljaista (täällä ei ole koskaan hiljaista, nytkin kuulen avoimen parvekkeenoven kautta vastapäisestä talosta poraamista, alakerrasta lasten mekastusta ja seinän takaa radiouutiset plus tietysti lähes taukoamattoman liikenteen huminan. Ja meidän talon voisi tästä huolimatta lukea hyvinkin rauhalliseksi ja hiljaiseksi taloksi). Johonkin ehkä pohjoisemmas.
Viime vuosina pidemmät matkamme ovat suuntautuneet pääasiassa pohjoiseen: Suomeen, Ruotsiin, Norjaan ja kerran Islantiin ja Skotlantiinkin. Tuntuu, että noissa paikoissa olen paljon tyynempi ja ajattelen kirkkaammin. En tiedä kuinka paljon siihen vaikuttaa yleinen lomafiilis, mutta olen rennompi ja leppoisampi, etenkin jos pääsen johonkin ulos, raittiiseen ilmaan. Pohjoisen lomilla ei harmaa kelikään haittaa, tosin siihen vaikuttaa varmasti se, että kun koti on etelässä, aurinkoa on tarjolla ympäri vuoden. Ympärivuotinen harmaus alkaisi varmasti ahdistaa.
Barcelona on niin täynnä väriä, virikkeitä, ääniä ja ärsykkeitä, että tuntuu kuin minun pienet haparoivat ajatukseni ja ideani hukkuisivat tähän kaikkeen. Ihmisiä on täällä ihan koko ajan ympärillä ja pitäisi jaksaa olla aktiivinen ja sosiaalinen. Ja sosiaalinen pitäisi olla erityisesti myöhään illalla, sillä illallinen alkaa harvoin ennen iltayhdeksää ja lasillisen ääressä tapaaminen sovitaan kymmenen jälkeen, oli seuraavana aamuna töihinmeno tai ei. Roskikset käryävät helteessä, metrotunnelissa haisee hiki ja pissa. On tungosta ja ahdasta. Ärsyynnyn, enkä jaksa olla ystävällinen töpeksiville turisteille ja metroon tunkeville kanssamatkustajille. Kerjäläiset, niiden huumatut koirat ja kaiken maailman kodittomat ahdistavat, ja toisaalta niihin tottuu ja niiltä sulkee silmänsä.
Onneksi kohta alkaa kuitenkin syksy. Se on Barcelonassa ihanaa aikaa. Helle helpottaa ja isot turistimassat häipyvät. Aamuisin on raikkaampaa, päivällä valo kaunis. Merivesi on vielä pitkään lämmin ja rannalle mahtuu huoletta levittämään pyyhkeensä. Tapahtumia riittää. Ja ennen kaikkea arki alkaa ja lapset lähtevät kouluun (en malta odottaa…), ja minä toivon sormet ristissä, että joku työkuvio onnistuisi ja löytäisin jotakin järkevää tekemistä päiviksi.
Muutaman viikon päästä en todennäköisesti enää edes haikaile mihinkään muualle asumaan, vaan olen oikein tyytyväinen nykyisiin oloihin. Mutta nyt on pieni paluumasennus päällä ja kaipa se kuuluu jossain määrin asiaan ihanan loman jälkeen. Pitää nyt vaan keksiä kivaa tekemistä syksyksi, niin eiköhän se tästä taas iloksi muutu! Ja jonkun mukavan pienen reissunkin voisi ehkä syksylle suunnitella, olisipahan ainakin jotakin mitä odottaa, ja niin, rakkaalle kirjoitusharrastukselle eli esimerkiksi tälle blogille voisi taas antaa enemmän aikaa. Kyllä tämä tästä!
Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/anskubcn), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).
Niin osasit kirjoitella minunkin fiiliksiä. Miten Barcelona on niin ihana ja mahtava paikka, mutta toisaalta kaipaa enemmän rauhaa ja luontoa -kai se on sitten se perisuomalaisuus mikä itsessäkin on, vaikka reissun päällä onkin niin hauskaa. Toivottavasti keksit jotain uutta mukavaa työkuviota.
Me tulemme taas normaaliin tapaan syksyllä Barcelonaan, vaikka kämpän saimmekin myytyä. Aluksi ainakin Tinalle vuokralle -ja jatkamme sitä kylppäriremppaa. Jouluksi sitten Suomeen välillä.
Teillä on ollut kyllä hyvä systeemi: puolet vuodesta täällä, puolet muualla. Kelpaisi minullekin! Laita viestiä kun olet maisemissa 🙂
Mielenkiintoinen postaus! Mietin samaa kuin Matkatar, meissä on jotain perisuomalaista, tai joku metsäläinen. Varsinkin näinä aikoina, kun kaikki ympäristökysymykset ovat pinnalla, olen pohtinut, mikä kumma minua vetää ulkomaille. Taas pitää lähteä.
Toivottavasti työkuviot järjestyy, onhan Barcelonassa varmasti vaikka millaisia mahdollisuuksia. Luulen myös, että Espanjan taloustilanne on nyt pikkuhiljaa parempaan päin! 🙂
Kiitos, eiköhän tässä taas jotakin tekemistä keksi! Barcelonassa on paljon työpaikkoja, mutta olen hieman nirso (ei iltaduunia, ei viikonloppuja, palkan pitää olla ok…). Tai itse asiassa palkallekin ihan sama, jos se työ olisi muuten antoisaa 🙂
Mulla on hieman sama fiilis lomien jälkeen ollut nyt jo toista kesää, en kaipaa Pohjoiseen vaan maalle täällä omilla kulmilla. Rakastan Izmirin suurkaupunkia mutta lomilla koettu maalaiselo ja se rauhallinen tempo jää kaivertamaan, tuliskohan musta pikkukylän asukasta onkin jo toinen juttu…
Rauhallisempaan paikkaan minäkin haluaisin, vaikka sitten täällä Kataloniassa. Oman puutarhan kun joskus saisin…
Pystyn samaistumaan, vaikka itsellä tilanne on periaatteessa päinvastainen: olisi ihana tietää, miten pitkään pystymme olemaan esimerkiksi Lontoossa. Olemme asuneet kaupungissa jo pian 7 vuotta, mutta Brexit on sekoittanut pakkaa sen verran, että on epäselvää, onko meillä ensi maaliskuun jälkeen edes oikeutta asua maassa ja jos on, niin millä ehdoilla. Päätin tosin jo pitkän aikaa sitten olla stressaamatta asiasta: en voi vaikuttaa siihen juuri mitenkään, joten turha tuhlata aikaa murehtien. Silti se tulee aina välillä mieleen.
Kiva muuten kuulla, että Barcelona on syksyllä parhaimmillaan – toivottavasti lokakuussa olisi vielä uintikelit! 🙂
Epätietoisuus rasittaa. Brexit on pistänyt tosi monen meidän tutun elämää melko sekaisin ja saa nähdä miten käy. Ja hei, käydään kahvilla lokakuussa 🙂
Ei kyllä yhtään huvita käydä Barcelonassa. Pakollinen sosiaalisuus syö ihmistä. Hesarissa oli juttua keski-ikäisestä, että pitää sopia kotiintuloaika, vaikka puoliltaöin, eikä siitä saa lipsua vaikka keski-ikäinen haluaisikin tulla kotiin jo 22. Minulle se iltakymmenenkin on kauhean myöhään.
Ehkä se on ikäasia tai johtuu kilpirauhasesta (kaikki johtuu siitä), mutta en siedä yhtään melua enää. Mietinkin, että jos rauhassa voisi varata vaikka huoneen Valamon luostarista joskus marraskuussa, kun on erittäin hiljaista luonnossakin.
Haha, minäkin joudun sinnittelemään, etten menisi jo kymmeneltä nukkumaan :D. Olen aina ollut aamuihmisiä, mutta näin neljänkympin jälkeen tilanne on alkanut kärjistyä ja herään ihan liian aikaisin. Pitäisi kai alkaa postinjakajaksi tai jotain…
Minulla paluun ahdistus on toisenlaista. Palaan Suomeen, mutta kun olen pari kuukautta viettänyt vapaata ja huoletonta reissuelämää nyt jo muutamana kesänä, on ihan hirveän vaikea palata arkeen, töihin, järjestäytyneeseen elämään ja velvollisuuksien pariin. Toki tiedostan, että ne velvollisuudet maksavat matkani, mutta ei voi mitään, että lomamoodista pois pääseminen vie viikkoja – jollei pidempäänkin.
Kyllähän sitä lomalla olisi aina, jos voisi :).
Ahmin nyt kovasti tässä omassa tilanteessa (2 päivää ”kotona” Espanjassa) muiden fiiliksiä; en oikein osaa tarttua omiini, kuinka täällä on kotoisaa ja Suomessa tylsää kun kaikki on tasaista, hiljaista ja turvallista, mutta… Voi kun voisi tosiaan järjestää elämän niin että osan ajasta Suomessa ja osan ulkomailla – lasten takia taas vielä täytyy purkia vähän vakaampaa vaihtoehtoon.
Meillläkin nimenomaan lasten arki pitää meidät vielä monta vuotta tiukasti Barcelonassa. Ei ole sekään huono asia 🙂
Pystyn hyvin ymmärtämään näitä fiiliksiä, vaikka minulla ei mitään vastaavaa tilannetta ole. Itseäni ahdistaa välillä pienemmätkin muutokset, paluu parin viikon lomalta tai matkalta. Ja toki myös syksyisin huomaan haikailevani mennyttä kesää ja kaikkea sitä mitä se toi mukanaan.
Tsemppiä syksyyn, eiköhän se siitä!
Kiitos, ihan hyvillä fiiliksillä täällä jo ollaan 🙂