Barcelona, Yleinen

Kymmenen vuotta Barcelonaa – 10 seuraavaa vuotta?

Tänään on kymmenen vuotta siitä, kun muuttokuormamme ja me saavuimme Barcelonaan. Tulimme tänne miehen työn vuoksi viideksi vuodeksi, joka jatkuisi todennäköisesti vielä seuraavat viisi vuotta. Niin se jatkuikin, ja nyt on käynyt niin, että työmies sai pysyvän pestin ja näillä näkymin voimme olla täällä halutessamme vaikka loppuelämämme. Mutta haluammeko, sitäpä tässä on mietitty koko kevään ajan!

Vuosi sitten vappuna kirjoittelin lyhyesti fiiliksistä yhdeksän ensimmäisen vuoden jälkeen tässä ihanassa kaupungissa (Nostalgisissa tunnelmissa). Kuten silloinkin totesin, paljon on muuttunut näiden vuosien aikana. Kaksi- ja neljävuotiaista on kasvanut nuoria naisia, meistä aikuisista on tullut keski-ikäisiä. Kymmenen vuoden aikana olemme ostaneet elämämme ensimmäisen oman ja yhteisen asunnon, jota on pikkuhiljaa remontoitu, ja paljon on ehditty tehdä ja kokea. Ja tajusinpa juuri, etten ole aikuisiällä asunut missään yhtä pitkään kuin Barcelonassa, ja tämä aika on mennyt ihan hurjan nopeasti!

Kuvia Montjuicilta


Nämä kymmenen vuotta ovat menneet jonkinlaisissa sykleissä. Oli se ensimmäinen vaihe, jolloin olimme juuri muuttaneet tänne aivan ummikkoina, parin vuoden odotuksen jälkeen. Olin kotona pikkulasten kanssa ja sillä aikaa, kun me tytöt kiertelimme kaikki Barcelonan leikkipuistot, opettelimme espanjaa ja katalaania ja etsimme kavereita, Samppa kävi töissä. Kaikki oli uutta ja ihanaa: vihreät papukaijat puistossa, palmut, meri ja hiekkaranta, Pyreneet, aurinko, joka harvoin katosi pilvien taakse… Se oli hyvää aikaa!

äiti ja tytär


Sitten tuli vaihe, jolloin minäkin menin töihin. Työni vaati matkustamista ja oli hyvin intensiivistä, ja ensimmäiset pari vuotta nautin työstäni todella paljon (loppuajasta en nauttinut, sillä työpaikalle tuli yt-neuvottelut ja tunnelma droppasi todella pahasti. Lopulta irtisanoin itseni, sillä kroppa ei enää kestänyt stressiä).

Siltä ajalta jäi paljon hauskoja muistoja, edelleen kuvioissa mukana olevia kavereita ja hyvää työkokemusta, mutta myös tunne siitä, että olen ihan paska mutsi. Perheen pienin oli jossain vaiheessa melkein burnoutin partaalla, kun koulupäivät venyivät niin pitkiksi ja muutenkin menimme koko perhe äärirajoilla (anekdoottina kerrommekin usein päivästä, jolloin minä olin Tanskassa, mies Italiassa ja lapset Espanjassa. Toivoimme, että edes kumman jomman vanhemman lentokone olisi ajoissa, että joku ehtisi hakemaan lapset koulusta. Mitään erikoisempaa turvaverkkoa meillä ei tietenkään ollut, olinpahan vain parille muulle äidille kertonut, että jos emme ehdi kotiin, niin jos voisivat ottaa meidänkin mukulat mukaansa koulusta). En ehtinyt lasten koulujuttuihin mukaan, mutta en myöskään tiiviin työporukan kanssa minnekään vapaa-ajalla, saati sitten näkemään ketään muitakaan ihmisiä. Ikinä ei ollut aikaa mihinkään.

Tibidabo


Kun sitten lopetin työt, alkoi meillä vimmattu matkustaminen. Kärsin kroonisesta reissukuumeesta ja onneksi mieskin sai tartunnan. Niihin aikoihin aloin kirjoittaa aktiivisesti matkablogia ja löysin samanmielistä seuraa muista bloggaajista sekä Suomesta että Barcelonasta. Olin kirjoittanut blogia jo vuosia, vuodesta 2004, mutta nyt halusin oppia paremmaksi ja kehittyä, ja blogi alkoikin keräämään kivasti lukijoita. Ei mennyt varmaan päivääkään, etten olisi jollain tavalla miettinyt reissaamista tai blogiasioita.

Tytöt olivat tässä vaiheessa siinä iässä, että heidän kanssaan matkustaminen ja eläminen ylipäätään oli helppoa ja kivaa (kannattaa nauttia siitä ajasta, teinien kanssa reissaaminen on hiukan erilaista…). Kirjoitin taannoin postauksenkin lasten kanssa matkustamisesta (Matkalla lasten kanssa). Elämä oli muutenkin rentoa: tytöillä alkoi olla omia menoja kavereiden kanssa ja näin meille aikuisille alkoi vihdoin järjestyä omaa aikaa, olin välillä töissä, mutta en kokopäiväisesti, ja arki rullasi jotenkin tosi helposti ja rennosti.

Tammikuinen rantapäivä


Nyt on matkakuumeeni laantunut, melkeinpä hävinnyt kokonaan, ja se heijastuu blogiinkin, into on nimittäin hieman hiipunut tähänkin harrastukseen. Olen saanut vissiin tarpeeksi mennä ja tulla, ja nyt lähinnä haaveilen, että saisin vihdoinkin kodin, jossa oikeasti viihdyn. Kodin, jonka ikkunoista näkee vihreää ja jossa on piha, jossa voi juoda aamukahvit tai kutsua vaikka porukkaa grillaamaan. Haluaisin kodin ja elämän, johon mahtuu vaikka koira tai edes muutama vaativampi huonekasvi.

Ja tästä siirrynkin seuraavaan vaiheeseen, eli mitä sitten tulevat kymmenen vuotta tuovat tullessaan?

Teimme pari viikkoa sitten maanantaina Sampan kanssa diilin, että kumpikin miettii tahollaan sitä, että mitä toivoo ja odottaa seuraavalta kymmeneltä vuodelta, ja perjantai-iltana avaamme viinipullon ja katsomme, että mitä kummankin toivelistalta ja suunnitelmista löytyy. Oli helpotus, että aikalailla samoja toiveita löytyi kummankin listalta.

Voimme tosiaan jäädä tänne asumaan miehen työn puolesta vaikka loppuelämäksemme, ja emmeköhän ainakin hänen työuransa ajan asu Barcelonassa tai varmasti ainakin niin kauan, kun lapset asuvat kotona. Miehellä on sen verran hyvä työ täällä, että siitä kannattaa pitää kiinni, ja onneksi hän myös tuntuu tykkäävän työstään. Varma työpaikka tuo turvaa, mutta onhan se samalla myös eräänlainen kultainen häkki, ja jotenkin minua ahdistaa ajatus siitä, että täällä nyt ollaan, enkä enää ikinä saa kokea sitä fiilistä, kun muuttaa uuteen paikkaan tai maahan ja aloittaa alusta. En kyllä tiedä yhtään, mihin täältä haluaisin muuttaa… Ehkä ideaalein vaihtoehto olisi joku vuoden keikka jossain ja sitten paluu takaisin Barcelonaan, en tiedä.

Tulevan kymmenen vuoden aikana tapahtuu paljon. Tytöt aikuistuvat ja muuttavat omilleen (ja mikäli uskon heidän tämänhetkisiä suunnitelmiaan, he muuttavat toiseen maahan tai jopa toiselle mantereelle. Ja miksipä en uskoisi, kunnianhimoisia ja fiksuja maapallolaisia he tuntuvat olevan). Me aikuiset täytämme 50 vuotta ja se tuntuu ajatuksena aivan käsittämättömältä. Alle kymmenen vuotta tuohon rajapyykkiin, en saa sitä ajatusta mahtumaan päähäni! Ja voi apua, periaatteessa kymmenen vuoden päästä voin olla jo mummo!

En ole nyt töissä, ja vaikka aikani kuluu ihan kivasti kotosallakin, kaipaan työyhteisöä ja toki myös palkkapäiviä. Olen katsellut avoimia työpaikkoja ja hakenutkin, mutta Barcelona ei ole se helpoin kaupunki työllistyä, jos haluaa saada mielekkään, oikean työn ja edes kohtalaisen palkan. Pitäisi kai keksiä joku oma juttu, ja joitakin ideoita olen pyöritellytkin, eli enköhän minä tässä jossain vaiheessa taas saa tuotua omalta osaltani leipää pöytään. Tai sitten alan opiskella, sitäkin olen vakavissani miettinyt. Jotakin järkevää tekemistä löydän joka tapauksessa, mutta nyt olen antanut itselleni armoa, enkä ennen syksyä aloita mitään uutta.

Yhteisenä toiveena tai melkeinpä suunnitelmana meillä kummallakin oli joko unelmien koti täällä Barcelonassa (epätodennäköistä) tai sitten se, että pysymme tässä nykyisessä ja ostamme kakkoskodin joko Kataloniasta tai jopa Suomesta. Olisi ihana saada kesäpaikka Suomesta, mutta en tiedä olisiko siinä taloudellisesti mitään järkeä. Jos jompi kumpi tytöistä muuttaa Suomeen asumaan, niin ehkä siinä sitten olisi ideaa, ja kesäpaikastahan voisi muodostua sellainen koko suvun kokoontumispaikka, se olisi kivaa.

Ja se nyt on ainakin varmaa, että myös seuraavat kymmenen vuotta menevät todella nopeasti ohi eli emmeköhän jatkossakin yritä tehdä kivoja juttuja ja nauttia elämästä! Saa nähdä mitä elämä tuo tullessaan, toivottavasti pelkästään hyviä asioita!

Mutta hei, kippis kymmenen vuoden rajapyykille ja vapulle! Ja keväälle, kesälle, elämälle ja ihan kaikelle!

Palmu


Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/anskubcn), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).

2 thoughts on “Kymmenen vuotta Barcelonaa – 10 seuraavaa vuotta?

  1. Ihana postaus. Olette saaneet kokea paljon ja hienoja asioita ja teistä on varmasti tullut tiivis perhe 🙂 Blogiasi on ollut kiva seurata, kun itselläni on tismalleen saman ikäiset tytöt kuin sinulla – ja toki retki -ja reissupostauksesi ovat olleet tosi laadukkaita. Onnea työnhakuun/luomiseen! Oma elämäni on Suomessa ja lomat kakkoskodilla Espanjassa, mutta jatkuva haave on olla enemmän siellä etelässä varsinkin synkkänä talvikautena…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.