Meidän elämässämme on siirrytty uuteen vaiheeseen, noin niin kuin matkailun näkökulmasta ja muutenkin. Nykyään nimittäin elämme ja reissaamme teini-ikäisen kanssa, ja tämä kaikki on aivan uutta minulle!

Aloitimme matkustamisen lapsiperheenä, kun Isosisko oli noin kuukauden ikäinen. Passi piti hakea Sveitsin Bernistä, jossa oli tuolloisen kotimme lähin passipiste, ja sen jälkeen passille on ollut paljon käyttöä. Käytyjä maita tällä nyt 12-vuotiaalla taitaa olla 20, ja ensi vuonna tähän tulee varmaan ainakin pari maata lisää. Reissunainen jo vuodesta 2004!

Vauvan kanssa matkustaminen vaati järjettömät määrät tavaraa ja vaihtovaatteita, mutta matkustaminen oli kuitenkin helppoa: vauvan eväät kulkivat mukana äidin paidan alla ja onneksemme esikoinen oli helppo vauva, joka nukkui lähes missä vaan, eikä ollut liian tarkka päivärytmin kanssa. Vauvat ovat helppoja matkakumppaneita siinä mielessä, että ne eivät lähde säntäilemään mihinkään, vaan pysyvät paikoillaan. Tätä todellakin kaipasi siinä vaiheessa, kun kiipeily, juokseminen ja ihan mikä vaan liikkuminen oli taaperon mielestä parasta maailmassa!

Auto oli hupaisa näky ennen jonnekin lähtöä: oli turvakaukalo, rattaat, vaippoja, kosteuspyyhkeitä, vaihtovaatekassi, vaihtovaatetta äidille, puolen vuoden jälkeen myös ruokapurkkeja, matkasyöttötuoli ja leluja. Välillä auto muistutti muuttokuormaa! Lennoillekin piti varautua aikamoisilla käsimatkatavaroilla, ja kyllä siinä mutsin piti joustaa omista tavaroistaan ja tarpeistaan (kyllä, tarkoitan vessassa käyntiä lennon aikana).

Ensimmäisen kerran nousimme vuorille kymmenen päivää Isosiskon syntymän jälkeen ja siitä lähtien lapset ovat kulkeneet retkillä mukana, ensin rintarepussa, sitten rinkassa ja myöhemmin omin jaloin. Retkeilyä lapset eivät ole koskaan rajoittaneet millään lailla, päinvastoin, olemme ulkoilleet enemmän kuin ennen lapsia. Lasten ylimääräisen energian purkaminen ulkoilemalla on loistava syy lähteä itsekin raittiiseen ilmaan.

Taaperoaika oli vauhdikasta. Aikatauluista tuli todella tärkeitä ja suunnitelmat piti tehdä sen mukaan, että koska on päiväuniaika tai ruoka-aika, ja että löytyyhän läheltä mahdollisuus lämmittää ruokaa ja käydä vessassa. Silmiä ei voinut kääntää hetkeksikään pois vauhdikkaasta tenavasta, joka kiipeili, työnsi sormia milloin likaisiin paikkoihin, milloin suuhunsa ja joka saattoi lähteä juoksemaan minkä tahansa perhosen perään. Kerran Isosisko livahti lentokentän turvatarkastuksessa tiskin alta toiselle puolelle kadoten ihmisvilinään, ja harvoin olen tuntenut sellaista paniikkia kuin mitä silloin. Onneksi joku kiltti rouva talutti taaperon takaisin, itsehän en päässyt turvatarkastuksen läpi rynnimään. Pari muutakin kertaa Isosisko yritti tehdä katoamistemppuja, mutta onneksemme hän on vielä kanssamme, eikä ole muuttanut suutuspäissään esimerkiksi ”yksin Ahlikkaan, koska siellä on hyviä eläimiä”, kuten hän joskus uhkasi.

Tässä vaiheessa oli perheeseen tullut jo toinenkin lapsi eli vauhtia riitti, kun mukana kulki vaativa vauva ja pirteä kaksivuotias. Varsinaiset lomamatkat jäi meillä tässä välissä vähemmälle. Lomille lensimme mielellämme Suomeen, jossa odottivat avuliaat isovanhemmat tai sitten pysyimme kotona ja teimme retkiä kotiseuduilla. Teimme juttuja oman jaksamisen mukaan.

Isä huolehti, että lapset saivat kolmevuotiaina ensimmäiset laskettelusukset jalkaansa ja äiti kierrätti lapsia prinsessalinnoissa, kahviloissa ja luonnontieteellisissä museoissa. Pienestä pitäen kävimme matkoilla ravintoloissa, toisinaan ihan hyvissäkin, eli lapset tottuivat jo varhain käyttäytymään hyvin ja maistamaan uusia ruokia. Matkustimme ja teimme asioita lasten ehdoilla, mutta niin, että aikuiset päättivät.

Seuraava, pitkään kestänyt vaihe olikin leppoisa ja helppo. Vaipparalli oli taakse jäänyttä arkea ja lapset söivät jo samaa ruokaa kuin aikuisetkin. Kaikesta innostuvat, omatoimiset ja rauhalliset tytöt jaksoivat istua autossa katsellen ohi viliseviä maisemia ja lentokoneessa matkustaminen sujui kirjojen ja rusinapakettien avulla. Kahden vuoden ikäerolla syntyneistä lapsista oli seuraa toisilleen. Uusien kohteiden leikkipuistotarjonta kartoitettiin huolella ja vaikka kävimme museoissa ja paremmissa ravintoloissa, oli päällimmäisenä aina mielessä se, että kohteessa on kaikilla kivaa. Tätä vaihetta kesti useamman vuoden ja tässä vaiheessa reissasimmekin sitten ihan urakalla. Tänä kesänä teimme ensimmäisen pitkän lennon New Yorkiin, aiemmin olimme matkustaneet lasten kanssa vain Euroopassa.

Ja nyt se on sitten alkanut, se murrosikä. Liikkeelle lähtö on nihkeää, mikään ei kiinnosta. Ilman wifiä ei ole elämää. Ei ole mitään päällepantavaa ja ruokakin on reissussa pahaa. Vanhemmat on ehkä maailman tyhmimmät ja ilkeimmät ja Pikkusisko ärsyttää ihan tahallaan. Toisaalta teinityttö osaa jo itse etsiä tietoa reissukohteesta ja ilmoittaa, että mikä häntä kiinnostaa. Vihdoinkin olen saanut itselleni kaverin kauppoihin, aiemminhan perhe on tykännyt kierrellä kauppoja – kaukaa. Kun vain pääsemme liikkeelle, on Isosisko edelleen innokas retkeilijä ja matkustaja. Se lähteminen on vain niin kovin vaikeaa.

Seuraava vaihe taitaa olla se, että Isosisko alkaa suunnitella seikkailuja kavereidensa kanssa, ja niihin suunnitelmiin ei vanhemmat mahdu mukaan. Pientä harjoittelua tähän saatiin alkukesästä, kun hän kävi luokkaretkellä Walesissa. Lähivuosina tytöt alkavat lentää kahdestaan Suomeen mummoloihin ja serkkujen luo. Maailma avartuu ja itsenäisyys lisääntyy. Ja äidin huoli vain kasvaa…

Tämän postauksen kuvat ovat monen vuoden takaa. Eilen, kun selailimme vanhoja kuvakansioita, ei naurunkyyneleet olleet kaukana. Miten meillä onkaan ollut hauskoja tapahtumia ja reissuja, ja voi hitto, miten nolon näköisiä äiti ja isä ovat olleetkaan! Ja voi miten suloiset tenavat meillä olikaan! Ihania muistoja, ihania hetkiä!

Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/anskubcn), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).