Lauantaisen vaelluksen jälkeen tuumasin, että tämähän oli vähän kuin synnyttäminen. Ensin pukerretaan, ähistään ja ponnistellaan tuntikausia, välillä voidaan pahoin ja sattuu, välillä huudetaan kumppanille, että ”tämä on sun syytä”, välillä itketään, että en jaksa enää… Ja sitten, kun suoritus on takana, tuumataan, etteihän se niin paha ollutkaan ja voisin lähteä tähän kyytiin toistekin!
Jostain syystä tämä pitkän tauon jälkeinen vuoristovaelluspäiväni oli älyttömän rankka. En oikein edes tiedä miksi. Matka oli toki pitkä (10 kilometriä) ja silkkaa nousua (vertikaalia tuli 900 metriä) ja hellettä oli koko ajan 30 astetta, mutta olen minä ennenkin tällaisia siivuja vetänyt ihan kevyesti. Nyt kyllä vastusti, ja vika oli varmasti korvien välissä.
Ehdimme kävellä autoltamme ehkä sata metriä, kun totesin, että massakausi, eli koko kesän jatkunut herkuttelu ja liikunnan välttely, on tehnyt tehtävänsä. Reisiin on tullut paksuutta, ja sanotaanko näin, että pidemmät sortsit olisivat tulleet tarpeeseen, jotta olisin välttänyt ikävät hankaumat. Luojan kiitos tästä ei tullut isoa ongelmaa ja pystyin käyttämään samoja sortseja seuraavanakin päivänä, eikä tarvinut leikata yökkärileggingseistä lahkeita poikki ja käyttää niitä sunnuntaina sortsien korvikkeina.
Lähdin reissuun intoa puhkuen, mutta jo melko pian hyydyin. Join vettä, söin suolaista, pidin taukoja varjopaikoissa, kastelin ihoani puroissa ja yritin hengitellä. Päätä alkoi särkeä, jalat tärisivät ja itseluottamus alkoi karista. En halunnut katsoa enää karttaa ja tietää, että jäljellä on vielä 500 metriä vertikaalia. Katselin maisemia, bongailin sisiliskoja ja yritin ottaa iisisti. En kantanut muuta kuin kameraa, muu mahtui miehen reppuun. Keskityin ottamaan askeleen kerrallaan.
Noin 1740 metrissä minulla kramppasi etureisi. Minulta ei ole ikinä krampannut yhtään mikään, mutta nytpä tiedän, miltä se tuntuu. Pidin pienen paussin ja samalla tauolla nyppäsin punkin pois jalasta. Kärpäsetkin kiusasivat ja hiki valui silmiin.
Usko alkoi loppua ihan tosissaan. Tuntui, etten jaksa kiivetä enää yhtään – kunnes maja tuli vihdoin viimein näkyville. Pääsimme siis tappiomielialastani huolimatta perille Coma de Vacan majalle, jee! Tietysti ennen majan pihaan pääsemista sain vielä sähköiskun lehmien aitauksesta, ja se ikään kuin mukavasti kruunasi tämän via dolorosani. Mutta kun sain vedettyä saappaat jalasta, istuttua viileälle nurmelle ja käteeni lykättiin kokistölkki, kaikki kärvistely unohtui. Oikeasti, lähtisin uudestaan tälle reitille! Aivan mahtava päivä, ja mitkä maisemat! Kannatti lähteä!
Reittimme alkoi Queralbsin kylästä, jonne jätimme auton odottamaan Daio de Baixin sähkölaitoksen parkkipaikalle. Vieressä on Val de Nurian junan Queralbsin asema, jonne meidän oli tarkoitus seuraavana päivänä palata. Reitti on oikeasti helppo, hyvinmerkitty, eikä sillä ole mitään erikoisen vaikeita kohtia. Reitti seurailee Freser-jokea, kulkien alkupään metsän keskellä ja nousten lopulta puurajan yläpuolelle. Aika-arvio reitille on kolme tuntia, mutta me pidimme sattuneesta syystä taukoja ja meillä matkaan kului noin neljä ja puoli tuntia. Päätepisteemme Coma de Vaca on tyypillinen mukava vuoristomaja 1995 metrin korkeudella. Reitti on kaunis ja vaihteleva ja sopii kaikille retkeilijöille.
Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/anskubcn), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).
Heh, hienoa, että kaikesta vastustuksesta huolimatta olit kuitenkin lopulta sitä mieltä, että kannatti lähteä. Niinhän se yleensä on. Maisemat näyttävät kuvissa upeilta, joten täältä ruudun takaa katsoen et kärsinyt turhaan. 🙂
Oli hieno reissu, ja seuraava päivä menikin sitten ihan erilaisilla energioilla! Sikäli jännä juttu, että toinen päivä oli fyysisesti rankempi, mutta se ei tuntunut yhtään pahalta. Joku korvien välinen juttu tämä jaksaminen toisinaan 🙂
Mä en tiedä mistä se johtuu ( tai no omalla kohdallani tietty verenpainelääkityksestä ja beetasalpaaja osittain) mutta tiedän monia, joilla keho ei vaan aina lähde käyntiin. Siis välillä jaksaa kuin kone, ja välillä ei vaan käynnisty.
On tosi ärsyttävää, kun tietää, että periaatteessa pitäisi jaksaa, mutta kun ei jaksa, ja kramppaa ja huohotuttaa ja puuskututtaa.
Mutta juu…. perille pääsy palkitsee : D
Kyllä, ja todella tunsi tehneensä jotain!
Mietiskelin, että olisikohan minun pitänyt syödä edeltävinä päivinä eri tavalla. En ole syönyt moneen viikkoon lihaa ollenkaan ja voisiko se jaksaminen olla siitä kiinni?
Ottamatta kantaa siihen oliko lihan puute syynä vai ei, niin itse olen kyllä urheilussa vuosien varrella huomannut kantapään kautta mikä on oikeanlaisen ravinnon ja nesteytyksen merkitys myös patikoinnissa. Toki itse suorituksen aikainen vaikuttaa, mutta todella paljon merkitystä on myös edellisen päivän ravinnolla. Noissa korkeuksissa vaikutukset tulee vielä nopeammin esiin kuin meren tasolla ja siihen kun yhdistetään se, että fysiikan lisäksi puolet etenemisestä tapahtuun pään sisällä, niin väsymys vie helposti voiton. Hienoa kun pääsitte kuitenkin reitin maaliin ja maisemat ainakin kuvissa näyttää todella hienoilta!
Meillä oli aika hyvä tankkaus alla, edellisenä päivänä vedettiin hiilareita ja muuta urakalla. Mä luulen, että se oli sellainen tasainen nousu, joka ei hirveästi muutenkaan innosta, ja sen lisäksi helle, jotka sai mun henkisen jaksamisen tiukille. Mutta perille tosiaan päästiin!
Heh. Aika osuva toi sun alun vertaus. Palasin itse juuri Hammastunturin erämaasta ja mietin välillä samaa, että miksi hitossa mä teen tätä. Etenkin nyt kun rankkasateessa ja hyytävässä tuulessa eksyttiin reitiltä. Kun vihdoin päästiin määränpäähän olin läpimärkä, loppuun väsynyt ja palelluksissa, sillä seurauksella, että makasin seuraavat kaksi päivää flunssan kourissa. Luojan kiitos, oli sentään katto pään päällä. Tänään kun vaellettiin jumalaisissa tunturimaisemissa takas autolle ja aurinko paistoi, oli ihan toiset fiilikset ja mietin, että on tää niin ihanaa 😉
Vesisade vaelluksen aikana on kauheaa! Viime kesän muutaman päivän vaelluksella olin aivan läpimärkä ja reittisuunnitelmat menivät uusiksi monta kertaa matkalla. Ja silti aina kun aurinko pilkahti, tuli sellainen fiilis, että tämä on aivan mahtavaa hommaa :). http://www.rantapallo.fi/anskubcn/tag/vaellus2014/
Ehkei noissa korkeuksissa nyt ihan kuitenkaan vuoristotauti iske, mutta vaikka Lasse joskus onkin ollut kiinnostunut vaikka Kilimanjarolle noususta, niin en ole ollut innostunut, kun ajattelen, että ei sitä voi tietää, että iskisikö tuo ja vähän tyhmä lähteä lomalle sairastaakseen. Toisaalta olemmehan me purjehtineetkin ja pahimmissa kohdissa merisairaus on iskenyt – siinä sitten sinnitellään kannella ja katsotaan horisonttia, myrskyssä.
Minulla taisi olla ongelma ihan vaan huonossa tankkauksessa ja myös kehnossa pohjakunnossa, tosin seuraavana päivänä ei ollut sitten mitään ongelmia jaksamisen kanssa.
Huh, mä luulen, että merisairaus olisi mulle ihan kauhea paikka! Koskaan en ole kokenut, mutta kun vatsa ei edes huvipuistolaitteita kestä, niin miten sitten merellä, apua!
Joinakin päivänä kroppa ei vaan tee yhteistyötä. Onneksi kaikista vastutuksista huolimatta pääsitte perille ja palkintona saitte huikeat näkymät 🙂
Ja tosiaan seuraava päivä oli ihan huippu, onneksi! Yleensä kannattaa lähteä, oli kyse mistä vaan 🙂
Upeat maisemat ja hatunnoston arvoinen suoritus kavuta jyrkkä matka helteessä!
Alun vertaus oli aivan napakymppi, lisäksi vielä klassinen synnyttäjän kysymys ’Voiko tämän perua? 🙂
Joo, silleen vähän jarrutella, että en mä haluakaan :). Olen sekä synnyttänyt että retkeillyt tämän saman miehen kanssa ja hänelle on varmasti tullut jo tutuksi se ”Tää oli sun idea etkä sä tiedä miltä musta tuntuu…”
Tuttu tunne tuo että esim. kesäloman jälkeen kun liikunta on ollut hiukan taka-alalla ja mässäily näytellyt pääosaa, niin hitto soikoon kun normi kävelylenkkikin voi viedä voimat! Aina se kuitenkin on yhtä palkitsevaa kun vaan menee hammasta purren ja sitten kun pääsee perille voi olla tyytyväinen itseensä! 🙂
Mun on pakko tehdä jotain tälle mun rapakunnolle! Lupaan ja vannon, että kunhan helle helpottaa, alan käydä edes lenkillä ja pyöräilemässä 🙂
Onneksi kannatti ponnistella loppuun saakka! Vahvistavia kokemuksia tällaiset.
Omia rajoja etsiskellään 😉
Niin helposti samastuttava juttu! Ei sillä että vaeltelisin ylipäätään koskaan kymmeniä kilometrejä, mutta nuo fiilikset, kun pää menisi ja kroppa ei tai toisin päin. Ohuempi ilma saa ainakin minun pääni särkemään. Mutta kun on voittanut itsensä, olo on hieno!
No niinpä, se on mahtava tunne tajuta, että mä pystyinkin! Semmoinen voittajafiilis 🙂
On ihan superärsyttävää huomata kesken jonkun tekemisen miten massakausi on tehnyt tehtävänsä. Kauhulla odotan kun seuraavan kerran jaksan lähteä taas lenkkipolulle kunhan ollaan palattu kotiin. 😛
Hienot maisemat!
Seuraavan päivän maisemat olivat vielä hienommat, kun kuljettiin korkeammalla puurajan yläpuolella. Vuoret <3. Ja olettehan te olleet niin aktiivisia reissullanne, että ei voi kuntokaan olla ihan huono!
No mutta sinnikkäästi tuostakin selvisit 🙂 Hyvä sinä! PS. pointsit striimin postausten hauskimmasta aloituksesta 🙂
Hahhaa, kiitos 😀
Hahahaa, repesin aivan taysin tuolle aloitukselle. Voin niin kuvitella itseni joskus tulevaisuudessa huutavan mahdollisessa synnytyksessa lapsen isalle ”tämä on sun syytä” 😀
Miesparat :). Mä olen tehnyt molemmat muksut ulkomailla ja se on ollut siinä mielessä hyvä, että on voinut huutaa suomeksi mitä törkeyksiä vaan, eikä kukaan ole ymmärtänyt mitään. Paitsi siis se miesparka!
Hah, voi ei! Voin niin samaistua tuohon kaikkeen – ensin kaikki on ihan perseestä ja sitten, kun homma on takana, niin tulee fiilis, että olihan tämä oikeastaan ihan kivaa ja ihan hyvin voisin lähteä uudelleen. Tuo hirveässä helteessä vaeltaminen on kyllä oikeastikin paha. Meillä oli Nepalissa 9 päivän vaelluksella muistaakseni ainakin 3 ensimmäistä päivää juuri tuollaisessa helteessä ja oli kyllä ihan kamalaa, varsinkin kun juuri se alkupään reitti oli sellaista ylös-alas poukkoilua, mutta ihan samalla tavalla olin jälkikäteen sitä mieltä, että ihan parasta, vaikka matkan varrella kiukuttelin minkä kerkesin. Mutta olivathan ne maisemat aikamoiset… Kauniita kuvia tuolta teidänkin retkeltä 🙂
Kiitos :). Vaeltelu Nepalissa olisi kyllä niin siistiä, olisi sää ja nousu millaisia tahansa! Todennäköisesti nillittäisin suurimman osan matkasta, että on liian rankkaa, mutta reissun jälkeen en voisi lopettaa reissun kehumista 🙂
Ponnistus palkitaan, toden totta. Rakastan sitä tunnetta, kun on saanut vedettyä loppuun jonkun suorituksen, niin hankalalta ja ahdistavalta kuin se matkan varrella – tai jopa jo ennen aloitusta – tuntuikin. Jee! 🙂 Ihanat maisemat muuten, tuonne ois kiva päästä vaeltelemaan. Espanjan vaellukset ovat omalta osaltani jääneet päiväpatikointiin Sierra Blancalla, mutta kivat ovat maisemat sielläkin.
Minulle on Espanjan vuorista tuttuja vain Pyreneet. Pitäisi kai laajentaa aluetta…
Mahtavaa, että pääsit perille. Upeita maisemia! Mielelläni minäkin tuolla vaeltelisin. Myönnän auliisti, että kuntoni on tällä hetkellä niin heikko, että olisi varmaan hyvä sitä ensin kohentaa :P.
Vaikka en ole suuri lenkkeilyn ystävä, näyttää vähän siltä, että minun on pakko alkaa parantaa kuntoa, blaaah…
Mä en oo oikein ikinä ollut erityisen innostunut vaeltamisesta ja nyt kun vielä vertasit sitä synnyttämiseen, niin vielä vähemmän =D Kai sitä pitää vaan joskus kokeilla, voihan se olla kivaakin!
Ehdottomasti kokeilet jossain hienoissa maisemissa, mahtavalla säällä, hyvässä porukassa! Jäät varmasti koukkuun 😀
Mä niiin ymmärrän, meinasi myös usko loppua Japanissa, kun vallotimme vuorta ja vaelsimme siellä olevalle mökille. Mutta jälkeenpäin on kyllä niin ylpeä olo!
Muuten miten olet onnistunut muuttamaan fontin tähän teemaan? Vai oletko Rantapallon matkablogi ”virallisesti”?
Sain ulkoasuun apua tekniseltä tuelta, kysäisepä sieltä 🙂
Heh, omakin kunto on kesän aikana päässyt repsahtamaan. Pitäisi todellakin ryhdistäytyä. Ja tollaisen urakan kun suorittaa, onhan se sen jälkeen aina mahtava voittajafiilis. Ja kaupan päälle vielä upeat maisemat!
Noiden maisemien takia mä olen ihan valmis tekemään vähän töitä kuntoni eteen, vaikka sohvaperuna olenkin :). Hirveän vaikea vaan pakottaa itsensä lenkille tai muualle, en tykkää yhtään…
Niin tuttu tunne tuo, ettei millään jaksaisi enää yhtään enempää. Ja sitten perille päästyä unohtaa matkan vaikeudet hetkessä ja alkaa jo miettiä seuraavaa retkeä 🙂 Ja miten keho joskus vaan ei toimi niinkuin yleensä, kramppaa ja puuskututtaa jo alkumetreillä. Onneksi se useimmiten menee jossain vaiheessa ohi.
Haluaisin niin kovin uskoa, että kroppani on vielä nuori, mutta realiteetit puhuvat puolestaan… Pakko kai alkaa huolehtia itsestä vähän paremmin kuin kymmenen vuotta sitten, jää muuten nämä vuorilla rymyämiset vähemmälle 🙂
Tuo synnytysvertaus oli kyllä niin hauska! Mää en ole vaellustyyppiä, ainakaan vielä, mutta pitäis varmasti joskus kokeilla 🙂
Tuolla jo aiemmin vastasin yhteen kommenttiin, että ehdottomasti kokeilet hienolla säällä, hyvässä seurassa ja upeissa maisemissa. Ei voi olla tykkäämättä 😀
Tuo synnytysvertaus oli kyllä niin hauska! Mää en ole vaellustyyppiä, ainakaan vielä, mutta pitäis varmasti joskus kokeilla 🙂
Ottamatta kantaa siihen oliko lihan puute syynä vai ei, niin itse olen kyllä urheilussa vuosien varrella huomannut kantapään kautta mikä on oikeanlaisen ravinnon ja nesteytyksen merkitys myös patikoinnissa. Toki itse suorituksen aikainen vaikuttaa, mutta todella paljon merkitystä on myös edellisen päivän ravinnolla. Noissa korkeuksissa vaikutukset tulee vielä nopeammin esiin kuin meren tasolla ja siihen kun yhdistetään se, että fysiikan lisäksi puolet etenemisestä tapahtuun pään sisällä, niin väsymys vie helposti voiton. Hienoa kun pääsitte kuitenkin reitin maaliin ja maisemat ainakin kuvissa näyttää todella hienoilta!
Haha toi alkuteksti :DDD mutta juu, samoja tuntemuksia olen kokenut omilla ”vuorenvalloituksillani”. Onneksi kukkulan päällä aina palkitaan. Paras tunne!
Voittajafiilis 😀