Siitä on juuri tänään 14 vuotta, kun pakkasimme Helsingissä auton täyteen tavaraa ja muutimme pois Suomesta. Tarkoitus oli lähteä kolmeksi vuodeksi, mutta niin se aika ulkomailla vaan venähti ja täällä olemme edelleen.

Muistan, että itse ulkomaille muutto ei jännittänyt, olimmehan molemmat jo viettäneet pitkiä aikoja Suomen ulkopuolella, ja etenkin minä olin odottanut kovasti Suomen pölyjen karistamista jaloistani. Kieltämättä kuitenkin jännitti lähteä reissuun poikakaverin kanssa, jonka kanssa olimme heilastelleet pari vuotta, mutta jonka kanssa emme olleet ikinä eläneet arkea yhdessä, emmekä edes asuneet samalla paikkakunnalla. Jätin taakseni vakityön ja hyppäsin vapaakelluntaan tietämättä yhtään, mitä määränpäässä tekisin ja mille alkaisin. En tiedä, että uskaltaisinko enää tehdä samaa.

Pari vuotta sitten kirjoitin näistä ulkomaan vuosista edellisen kerran ja koska kuluneen kahden vuoden aikana ei ole juurikaan muutoksia tapahtunut, tässä postaus vuodelta 2014 uudestaan, uusilla, pääsiäisen aikaan otetuilla kukkakuvilla, sillä silloinkin, vuonna 2002, pääsiäistä juhlittiin jo maaliskuun lopussa.

—

Postaus alunperin kirjoitettu 28.3.2014.

12 vuotta sitten Helsingissä oli aurinkoinen kevätpäivä, pari plus-astetta ja liukkaat kadut. Olin töissä aamupäivän ja alkuillasta nousimme poikaystävän kanssa täyteen lastatun auton kanssa lauttaan, joka vei meidät Saksaan. Ajelimme yhden pysähdyksen taktiikalla La Graveen, josta jatkoimme muutaman päivän päästä kohti uutta elämää ja arkea Ranskassa.

Lähdöstä kuluneet 12 vuotta jakautuvat kahteen osaan, seitsemään vuoteen Ranskassa ja viiteen Espanjassa.

 

Ranskanvuodet tuntuvat jo kaukaisilta. Aika tuntui silloin ihan loputtoman pitkältä, mutta nyt muistan lähinnä ne hyvät jutut sieltä. Nopeastihan se aika meni!

Seitsemässä vuodessa ehti tapahtua monenlaista. Muutimme ensimmäistä kertaa poikaystävän kanssa samalle paikkakunnalle, yhteen asumaan ja menimme heti pian naimisiin. Olimme siinä 25 ikävuoden molemmin puolin nuoria, ihan kakaroita. Kohta minusta tuli äiti, ja kahden vuoden päästä tuli toinenkin vauva. Aloitin yliopisto-opinnot ja myöhemmin keskeytin ne. Olin toisinaan töissä, enimmäkseen kuitenkin kotona lasten kanssa. Tutustuin moniin uusiin mukaviin ihmisiin, mutta olin itseltäni kovasti hukassa. Olin hetkittäin yltiöpäisen onnellinen, mutta toisinaan myös masentuneempi kuin koskaan. Halusin Suomeen, tai johonkin vaan pois. Oli päiviä ja viikkoja, jolloin olin päivät yksin pikkukylässämme vauvojen kanssa ja näin ulkoillessa vain lehmiä. Joskus kävin elokuvissa, ja yhden kerran konsertissa.

 

Ennen muuttoa Ranskasta Espanjaan tuumailin blogissa näin:

Minä taas en ole täältä paikkaani löytänyt, enkä usko että tulen suuresti tätä elämää kaipaamaan. Toki ihmisiä tulee kova ikävä, maisemia ja “tuttuutta ja helppoutta”. Olemme eläneet upean ajanjakson täällä, kun lapset ovat olleet pieniä. Onhan maaseudulla asumisessa puolensa. Perheenä meillä on täällä ollut tosi hyvä olla, mutta minä olen elänyt koko ajan vain odottaen jotakin muuta. Jotakin tekemistä.

Odotan kaupunkiasumisen hyviä puolia: ihmisten näkemistä, kahviloissa istuskelua, “kulttuuririennoissa” juoksemista, leikkipuistoissa käymistä… Siis muutakin kuin kotona istumista ja kirjan lukemista. Aion etsiä jonkun lastenhoitajan, jotta vähän pääsisin ihmisten ilmoille välillä. Ja että pääsisimme Sampan kanssa joskus kahdestaan jonnekin. Kunhan kieli alkaa sujua haluaisin löytää työn, josta oikeasti pidän (jossa saan pitää kopisevia korkokenkiä :)).

Muutto Espanjaan oli kuin olisi taivaaseen päässyt. Ihmisiä! Tekemistä! Ravintoloita! Ei lehmiä! Otin ensimmäisistä vuosista todellakin kaiken irti: Asuimme keskellä ihanaa kaupunkia, lapset eivät enää olleet ihan vauvoja, taloudellinen tilannekin oli ok. Shoppailin alussa ihan luvattoman paljon, otin kaiken takaisin niistä maaseudulla lökäpöksyissä vietetyistä vuosista. Kävimme ulkona syömässä ihan jatkuvasti. Pääsimme jopa Sampan kanssa kahdestaan johonkin, oi ihmettä.

 

Nyt on elämä tasaantunut liiankin tavalliseksi. Aamulla menemme töihin ja kouluun ja illalla tulemme kotiin. Samaa arkea viikosta toiseen, joka kulminoituu siihen, että joka viikko syödään pasta carbonaraa tai kasviskeittoa, kun ei mielikuvitus muuhun taivu työpäivän jälkeen. Asuntolainaa maksellaan hissukseen ja ollaan kaikinpuolin keskiluokkaisia. Viikonloppuisin onneksi olemme aktiivisia, ja meillä on kivoja kavereita, joden kanssa touhuilla erilaisia juttuja. Oma tapa elää ja olla on löytynyt.

Joskus mielessä pyörii, että pitäisiköhän vaihtaa taas maisemaa. Barcelona on edelleen suosikkikaupunkini, mutta kun on levoton sielu… Muutama mahdollisuus muuttaa olisi ollut, mutta ei mitään niin houkuttelevaa, että olisimme valmiita repimään lapset koulustaan ja kavereistaan ja luopumaan aurinkoisesta Espanjasta. Yritän hillitä jalkojen sutimista ja jatkuvaa haikailua, mutta vaikeaa se ajoittain on. Sampan työ ja lasten koulu pitävät nyt täällä, ja ainahan on olemassa lomat ja reissut.

Niin, ja mistä muistan tarkan päivämäärän tämän retken aloittamiselle? Kihlasormuksessani, joka kulkee aina mukanani, lukee 28.3.2002. Kippis sille!

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/anskubcn), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).